Luin äsken yhden blogikirjoituksen bloggaajalta, joka on selättänyt kolmesti lymfooman, eli imusolmukesyövän. Bloggari kirjoitti, kuinka hän on näiden syöpien jälkeen alkanut arvostaa elämän pieniä asioita. Kirjoitus sai mut ajattelemaan, kuinka "pienet" mun tämän hetkisen ongelmat, kuten miksi pukeudun penkkareihin? Tulenko koskaan pääsemään pois lukiosta? Mitä tulen tekemään lukion ja kauppiksen jälkeen? Ylipäätään onko mulla tulevaisuutta?
Syöpää vastaan on todella raskasta taistella, vaikka minulla ei ole itselläni ollut syöpään, mutta suvussani on ihmisiä, jotka ovat kuolleet syöpää. Tästä esimerkkinä pappani. Menetin pappani syövälle 8 vuotta sitten, ja tekisin mitä vain, että saisin pappani takaisin. Syöpä levisi papalla nopeasti, mutta se saatiin "hallintaan" myös tehokkaasti, mutta pappa ei vain jaksanut. Hän asui mummoni kanssa 25 km meistä, ja pappa varmaan tiesi sen, että syöpä tulee viemään voiton hänestä, koska hän ja mummoni muutti 3 kuukautta ennen pappani kuolemaa lähelle meiltä. Pappani ei ole koskaan ollut uskovainen, toisin kuin mummoni. Sairaalassa kuolin päivänään mummo oli spontaanisti kysynyt papalta, että uskooko hän, että jumala tulee parantamaan hänet. Tähän pappani vastasi, että rakas, en minä tästä parannu. Sen jälkeen mummoni oli kysynyt, uskooko pappa, että hän saa ryövärin armon, ja pappa vastasi, että uskoo. Mummo sanoi vastauksen tulleen suoraan sydämestä, olihan mummo ja pappa olleet todella pitkään naimisissa, ja heistä pystyi sanomaa, että he tunsivat toisensa paremmin kuin omat taskunsa.
Silloin kun kuulin papan kuolleen, menin pieneen shokkiin. Kun muut perheenjäseneni lähtivät katsomaan (kuollutta) pappaani sairaalaan, jäin kotiin. Menin huoneeseeni ja laitoin oven lukkoon. En syönyt kunnolla moneen päivään, äiti sanoi ettei kouluun ollut pakko mennä, mutta menin silti. Jälkeen päin ajatellen, en käsittelyt papan kuolemaa juurikaan. Vaikka emme pappani kanssa olleet yhtä läheisiä kuin mummoni kanssa, hänen kuolemansa osui ja syvälle minuun. Mummoni kanssa meillä oli aina jotain pikkukahinoita, mutta papan kanssa ei ollut ikinä. Meillä vain synkkasi hyvin yhteen. Kun olin pieni pappa teki minulle pienen könninkellon, hän myös rikkoi olkapäänsä minua nostaessaan, mutta silti hän yritti aina tehdä kaikkensa, että olisi hyvä pappa meille. Voin sanoa suoraan sydämestä, että hän oli paras pappa, mitä olisi voinut toivoa.
Kun ajattelee kuinka voimakas kuolema on, alkaa toisaalta pelkäämään sitä. Joskus ajattelen, että mitä sitten minulle tapahtuu kun äiti tai iskä kuolee? Pystynkö sen jälkeen ikinä jatkamaan niin sanotusti normaalia elämää, koska äiti ja isi ovat aina ne rakkaimmat ihmiset, ainakin minulle. Ajattelen välillä myös, että mitä sitten tapahtuu kun minä itse kuolen? Tuolloin saatan vaipua epätoivoon, että en halua kuolla, mutta toisaalta kliseisesti sanottuna, jokaisen on lähdettävä täältä ennemmin tai myöhemmin. Jotkut lähtevät nuorena, jotkut vanhana, jotkut voivat kuolla onnettomuudessa, jotkut eivät saa edes elää maan päällä, jos ovat kuolleet jo äitinsä vatsassa, jotkut kuolevat nukkuessaan, jotkut sairaalassa. Ja on ihmisiä, jotka kuolevat sodissa, on ihmisiä, jotka eivät jaksa taistelua esimerkiksi syöpää vastaan, jotkut eivät vaan jaksa omaa elämäänsä ja saattavat viedä henkensä oman käden kautta.
Vaikka itse en ole uskovainen, niin uskon kuitenkin, että elämä on lahja, joka pitää katsoa loppuun asti. Pienempänä toivoin aina lahjaksi leluja, koska minulle ne olivat silloin todella tärkeitä, tärkeimpiä kuin mitkään muut asiat. Nykyään en toivo lahjaksi mitään, tai joululahjaksi toivotut pussilakanat ovat poikkeus. The best things in life aren't things, kertoo melko suoraan mun tämän hetkisen ajattelu tavan elämään. Lause tarkoittaa suomeksi siis parhaat asiat elämässä eivät ole tavaroita. Elämä on rikkaus, eikä tavarat tee oikeasti onnelliseksi. Tärkeintä mitä voi olla lähellä ovat ne rakkaimmat ja turvalliset ihmiset. Minulle nämä ihmiset ovat vanhempani, sisareni, mummoni sekä toinen pappani. Kavereita unohtamatta. Tekstin alussa puhuin kuinka sen hetkinen suurin ongelmani oli penkkariasu, no nyt penkkarit ovat menneet ja sain asun sinne. Tuolloin kuukausi sitten tämä oli melkein elämäni suurin ongelma, enkä ajattelut mitään muuta. Samaan aikaan esimerkiksi Syyriassa lapset kärsivät sodasta, tai Afrikassa lapset näkevät nälkää. Sotaan tai nälänhätään verrattuna omat ongelmani ovat siis pieniä.
Olen siis tällä hetkellä lukulomalla, tai periaatteessa loma loppui jo maanantaina 13.3, koska silloin oli kevään ensimmäinen tai oikeastaan toinen ylioppilaskoe, ja ne jatkuvat minulla ensi viikon keskiviikona 22.3 pitkän matikan kirjoituksella, 24.3 on vuorossa terveystieto ja maanantaina 27.3 on viimeisen kirjoituksen vuoro eli lyhyen englannin kirjoitukset. Kun kirjoitukset loppuvat minulla 27.3, niin seuraavana päivänä eli 28.3 on tatuointiaika, jolloin otan siis tatuoinnin, mutta voin kirjoitella siitä ja sen kuvan merkityksestä joskus. 29.3 jatkuu taas koulu, mutta eri paikkakunnalla ja eri oppilaitoksessa. Ei. En ole muuttamassa, mutta kouluni tulee olemaan Jyväskylässä, joten seuraavat 2.5 viikkoa tulen olemaan täällä ainakin todella hiljainen.
Tsemppiä ABIT kirjotuksiin, ja muille nauttikaa auringosta ja arvostakaa elämän pieniä asioita!
Syöpää vastaan on todella raskasta taistella, vaikka minulla ei ole itselläni ollut syöpään, mutta suvussani on ihmisiä, jotka ovat kuolleet syöpää. Tästä esimerkkinä pappani. Menetin pappani syövälle 8 vuotta sitten, ja tekisin mitä vain, että saisin pappani takaisin. Syöpä levisi papalla nopeasti, mutta se saatiin "hallintaan" myös tehokkaasti, mutta pappa ei vain jaksanut. Hän asui mummoni kanssa 25 km meistä, ja pappa varmaan tiesi sen, että syöpä tulee viemään voiton hänestä, koska hän ja mummoni muutti 3 kuukautta ennen pappani kuolemaa lähelle meiltä. Pappani ei ole koskaan ollut uskovainen, toisin kuin mummoni. Sairaalassa kuolin päivänään mummo oli spontaanisti kysynyt papalta, että uskooko hän, että jumala tulee parantamaan hänet. Tähän pappani vastasi, että rakas, en minä tästä parannu. Sen jälkeen mummoni oli kysynyt, uskooko pappa, että hän saa ryövärin armon, ja pappa vastasi, että uskoo. Mummo sanoi vastauksen tulleen suoraan sydämestä, olihan mummo ja pappa olleet todella pitkään naimisissa, ja heistä pystyi sanomaa, että he tunsivat toisensa paremmin kuin omat taskunsa.
Silloin kun kuulin papan kuolleen, menin pieneen shokkiin. Kun muut perheenjäseneni lähtivät katsomaan (kuollutta) pappaani sairaalaan, jäin kotiin. Menin huoneeseeni ja laitoin oven lukkoon. En syönyt kunnolla moneen päivään, äiti sanoi ettei kouluun ollut pakko mennä, mutta menin silti. Jälkeen päin ajatellen, en käsittelyt papan kuolemaa juurikaan. Vaikka emme pappani kanssa olleet yhtä läheisiä kuin mummoni kanssa, hänen kuolemansa osui ja syvälle minuun. Mummoni kanssa meillä oli aina jotain pikkukahinoita, mutta papan kanssa ei ollut ikinä. Meillä vain synkkasi hyvin yhteen. Kun olin pieni pappa teki minulle pienen könninkellon, hän myös rikkoi olkapäänsä minua nostaessaan, mutta silti hän yritti aina tehdä kaikkensa, että olisi hyvä pappa meille. Voin sanoa suoraan sydämestä, että hän oli paras pappa, mitä olisi voinut toivoa.
Kun ajattelee kuinka voimakas kuolema on, alkaa toisaalta pelkäämään sitä. Joskus ajattelen, että mitä sitten minulle tapahtuu kun äiti tai iskä kuolee? Pystynkö sen jälkeen ikinä jatkamaan niin sanotusti normaalia elämää, koska äiti ja isi ovat aina ne rakkaimmat ihmiset, ainakin minulle. Ajattelen välillä myös, että mitä sitten tapahtuu kun minä itse kuolen? Tuolloin saatan vaipua epätoivoon, että en halua kuolla, mutta toisaalta kliseisesti sanottuna, jokaisen on lähdettävä täältä ennemmin tai myöhemmin. Jotkut lähtevät nuorena, jotkut vanhana, jotkut voivat kuolla onnettomuudessa, jotkut eivät saa edes elää maan päällä, jos ovat kuolleet jo äitinsä vatsassa, jotkut kuolevat nukkuessaan, jotkut sairaalassa. Ja on ihmisiä, jotka kuolevat sodissa, on ihmisiä, jotka eivät jaksa taistelua esimerkiksi syöpää vastaan, jotkut eivät vaan jaksa omaa elämäänsä ja saattavat viedä henkensä oman käden kautta.
Vaikka itse en ole uskovainen, niin uskon kuitenkin, että elämä on lahja, joka pitää katsoa loppuun asti. Pienempänä toivoin aina lahjaksi leluja, koska minulle ne olivat silloin todella tärkeitä, tärkeimpiä kuin mitkään muut asiat. Nykyään en toivo lahjaksi mitään, tai joululahjaksi toivotut pussilakanat ovat poikkeus. The best things in life aren't things, kertoo melko suoraan mun tämän hetkisen ajattelu tavan elämään. Lause tarkoittaa suomeksi siis parhaat asiat elämässä eivät ole tavaroita. Elämä on rikkaus, eikä tavarat tee oikeasti onnelliseksi. Tärkeintä mitä voi olla lähellä ovat ne rakkaimmat ja turvalliset ihmiset. Minulle nämä ihmiset ovat vanhempani, sisareni, mummoni sekä toinen pappani. Kavereita unohtamatta. Tekstin alussa puhuin kuinka sen hetkinen suurin ongelmani oli penkkariasu, no nyt penkkarit ovat menneet ja sain asun sinne. Tuolloin kuukausi sitten tämä oli melkein elämäni suurin ongelma, enkä ajattelut mitään muuta. Samaan aikaan esimerkiksi Syyriassa lapset kärsivät sodasta, tai Afrikassa lapset näkevät nälkää. Sotaan tai nälänhätään verrattuna omat ongelmani ovat siis pieniä.
Olen siis tällä hetkellä lukulomalla, tai periaatteessa loma loppui jo maanantaina 13.3, koska silloin oli kevään ensimmäinen tai oikeastaan toinen ylioppilaskoe, ja ne jatkuvat minulla ensi viikon keskiviikona 22.3 pitkän matikan kirjoituksella, 24.3 on vuorossa terveystieto ja maanantaina 27.3 on viimeisen kirjoituksen vuoro eli lyhyen englannin kirjoitukset. Kun kirjoitukset loppuvat minulla 27.3, niin seuraavana päivänä eli 28.3 on tatuointiaika, jolloin otan siis tatuoinnin, mutta voin kirjoitella siitä ja sen kuvan merkityksestä joskus. 29.3 jatkuu taas koulu, mutta eri paikkakunnalla ja eri oppilaitoksessa. Ei. En ole muuttamassa, mutta kouluni tulee olemaan Jyväskylässä, joten seuraavat 2.5 viikkoa tulen olemaan täällä ainakin todella hiljainen.
Tsemppiä ABIT kirjotuksiin, ja muille nauttikaa auringosta ja arvostakaa elämän pieniä asioita!
Kommentit
Lähetä kommentti